Enemmän tai vähemmän nukkuneet ihmiset heräsivät ensimmäiseen aamun Kainuun raikkaan, puhtaan ja vilvoittavan ilman täyttäessä kehon joka ikisen solun hapentarpeen ja saman puhtauden läpi auringon voimaannuttava valo sinkoutui reippaiden retkeläisten silmäluomille. Vaikka jumalaisen pehmeä ja lämmin sänky seireenin tavoin pyrki viettelemään syövereihinsä vielä edes viideksi minuutiksi, sai jokaisen retkeläisen ylös viimeistään ylväs ajatus:” Minusta tulee kasvatustieteen kandidaatti ja minun on käyttäydyttävä sen mukaisesti.”
Kasvatustieteen kandidaatin arvolle sopiva hattu (kuva tohtorinhattu.net)
Tarinamme osaavat ja hyvinkäyttäytyvät sankarit siirtyivät muutaman aamujumpaksi tehdyn haarahypyn ja punnerruksen jälkeen ravitsevalle ja maistuvalle aamiaiselle. Ja voih, ruokaa oli tarjolla valtavat määrät ja laatu parasta, mitä Kainuun rehdistä ja tervemielisestä ympäristöstä voidaan vain aikaan saada. Mysli, munat ja muikut saivat kyytiä, kun ne ahnaasti vietiin reippain käsiliikkein suuhun ja nautinnollisesti siellä murennettiin lopun ruoansulatuskanavan käsiteltäviksi.
Lihaksikkaiden ja jäntevien ruumiiden ravitsemisen jälkeen oli aika siirtyä harjoituttamaan niitä, olihan tämä merkittävä osa matkan tarkoitusta. Ensimmäisenä vuorossa oli luisteluhiihdon, tuon maastohiihdon nuorimman mutta silti perinteikkään haaran saloihin tutustuminen. Koska asioita harvoin kannattaa ottaa liian vakavasti, aloitettiin tämäkin 
hieman leikkimielisesti mäenlaskulla, joka totisesti sai matkalaiset ahkerasti harjoittamaan tasapainoaan. Pujottelu, yhdellä suksella laskeminen ja erilaiset hypyt saivat aikaan riemun kiljahduksia ja oppimisen ilo oli rajaton. Nämä harjoitteet olivat hyvää vauhtia viemässä meitä kohti luisteluhiihdon teknistä osaamista. Ammattitaitoiset opettajat Vuokatin urheiluopistolta antoivat selkeitä ja hyviä neuvoja omaan karismaattiseen tyyliinsä. Varsinainen hiihdon opetus tapahtui läheisen järven jäällä, josta samalla lähti suuri joukko Vuokatti-hiihtoon osallistuvia reippailijoita jopa 60 kilometrin taipaleelleen. Näky oli sykähdyttävä ja taustalla soiva musiikki siivitti myös omien joukkojemme harjoitteita. Kuokka, Wassberg ja Mogren olivat sanat kaikkien huulilla, ovathan ne nimittäin juurikin opeteltujen hiihtotyylien nimityksiä. Oppimisentäyteisten kolmen tunnin jälkeen oli lounastauko, jolloin joukkomme siirtyivät hallitusti asumuksiinsa ja kukin neljän hengen joukkio valmisti itselleen kevyehkön lounaan. Allekirjoittanut nautti tällä ajalla herkullisen jauhelihakeittoatrian.
Iltapäivä oli pyhitetty alppihiihdon salojen opetteluun. Toisella ryhmällä opettaja vaihtui tässä kohdassa, mutta leikkisästi Pikku-Jussiksi nimetty alpinisti oli vähintään yhtä taitava pedagogi kuin maastohiihdon puolella vakuuttanut Ville. Monelle rinteeseen meno oli jopa hieman jännittävää, monella näet viimeisimmistä rinnepäivistä oli reilusti aikaa, ja sattuipa joukossa vielä olemaan muutama, jotka eivät tätä jaloa lajia vielä olleet kokeneet. Muutaman koelaskun ja harjoitteiden jälkeen jokainen kuitenkin teki jo kaunista ja silmää miellyttävää liukuvaa aurakäännöstä; alppihiihdon alkeet olivat päivän loppuun mennessä varsin hyvin hallinnassa. Laskettelun tärkeimpiä asioita iskostettiin aivosoluihin vielä luennon avulla, jolla jatkui koko matkaa leimannut leppoisan jämäkkä mutta hilpeä tunnelma ja ote.
Virallisen ohjelman päätyttyä noin kello 17.45 tasan oli vuoro siirtyä taas pitopöytien ääreen hotellin ravintolaan. Nälkä oli jo tärykalvoin aistittavissa, ja kiitollisin mielin sekä kostein kielin matkalaisemme lappasivat suihinsa ahnaasti mutta sivistyneesti mm. ”uunikallaa”, kuten keittiön puolelta avulias työntekijä ruoan nimesi. Loppuilta kuluikin mm. saunoen ja laatuviihdettä sekä tärkeimpiä ajankohtaisohjelmia televisiosta seuraten. Tänä iltana nukahtaminen ei ollut vaikeaa, sillä jokainen oli ollu ulkona ja tehny kaikkee tai silleen lol.
Esko Miettinen
